Be a Lady They Said vs Oma voima

Liian paljon me välitetään siitä mitä muut ajattelevat meistä. Annetaan toisten sanomisten ohjata meidän toimintaa ja elämän suuntaa. Toisinaan on parasta kun ei välitä paskaakaan siitä mitä toiset ajattelevat ja sanoo. Ainahan joku ajattelee jotakin. Teki niin tai näin niin se ei jonkun mielestä ole hyvä. 

​Somessa on ollut esillä Be a Lady They Said -video jonka äänenä on sinkkuelämästä tuttu Cynthia Nixon. Monet meistä ovat jo nähneet sen. Video tulee muotiteollisuudesta. Video on provosoiva ja vaikuttava. Se kertoo hyvin tästä ajasta ja naisten kokemista paineista. Siitä miten teki nainen mitä tahansa se on aina kuitenkin jonkun mielestä väärin. Pitäisi olla sitä ja tätä ja usein samaan aikaan vastakohtaisia asioita. Kuinka me juostaan sähköjäniksenä trendien ja milloin minkäkin villityksen perässä.  Ympäristön viestit ja vaatimukset ovat keskenään ristiriitaisia, joten ei ole ihme, että sitä voi hyvin tuntea olevansa pää pyörryksissä ja hukassa. Vastaavan videon voisi tehdä myös miehistä. Heille on myös omat toisenlaiset ja varmastikin hyvin ristiriitaiset odotukset ja paineet.

Linkki videoon: Be a Lady They Said - Cynthia Nixon

​Media muokkaa ja antaa jatkuvasti valtavasti viestintää millainen pitäisi olla nyt ja huomenna sitten taas jotakin toista. Tässä elämässä on suurta rohkeutta kun uskaltaa olla oma itsensä. Oman polun kulkeminen kuitenkin vaatii toisinaan korvien sulkemista toisten ajatuksille ja kommenteille. Tekemistä niistäkin huolimatta. Haaste on tunnistaa millainen itse on ja mitä syvimmiltään itse haluaa tehdä ja toimia. Helposti sitä ajautuu menemään jonkun vallalla olevan virran mukana. Niin helposti sitä voi myös kieltää itsestään jonkun puolen, jotta tulisi hyväksytyksi toisten silmissä.

Toiminnan taustalla on kuitenkin rakkauden kaipuu. Tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Rakastetuksi. Kenen tai keiden rakkautta ja hyväksyntää sinä kaipaat?
 
Be a Lady They Said video mietityttää. Se saa miettimään missä tämän ajan ihminen saa kokea tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on. Tarvii mennä pinnallisia tekoja syvemmälle. Sen sijaan, että hakisi vastauksia ulkopuolelta, niitä tarvii hakea sisäpuolelta. Miten päästä kiinni siihen kuka minä olen? Millainen se minä haluaa olla? Mitä minä tunnen? Mitkä asiat ovat minulle kaikkein tärkeimpiä? Ketä minä rakastan? Mitä se minä sisällä haluaa oikeasti tehdä? Mitä haluan ilmaista ulos? Miten päästä kiinni siihen mitä minä olen?
 
Noihin kysymyksiin tarvisi löytää vastaukset itsestä. Ilman syvää kokemusta minuudesta sähköjäniksenä juokseminen jatkuu ja ollaan toisten armoilla. Kun vastaukset löytyy alkaa tietämään mitä haluaa ja mitä ei halua. Pystyy asettamaan rajat. Voi toimia niin, että on linjassa itsensä kanssa. Oman itsensä tunteminen on useimmille vuosien mittainen tutkimusmatka. Päivitystäkin on tehtävä jatkuvasti, koska jokainen meistä on ainaisessa liikkeessä ja jatkuvassa muutoksessa. 

Pohdin, että on todella hyvä jos ympärillä on monenlaisia ihmisiä. Ihmisiä kenen seurassa saa tuntea olevansa hyväksytty ja arvokas omana itsenään. Ihmisiä kenellä on riittävästi rohkeutta elää ja tehdä asioita omalla tavalla. Lisäksi lapsia ja vanhoja ihmisiä. Vanhoilla ihmisillä on jo eri tavalla perspektiiviä elämästä. Iso osa heistä on jo oppinut hyväksymään toisensa  sairaana ja rikkinäisenäkin sekä ilman ulkoista kuorrutusta. Lasten ehdoton rakkaus on myös hyvin hoitavaa. Hehän tykkäävät ja rakastavat aidosti oletpa millainen tahansa, botoksien kanssa tai ilman. Se eheyttää.

​Luonnossa oleminen on myös eheyttävää. Luonnolle me kelvataan aina suoraan sellaisina kuin ollaan ilman vaatimuksia. Siellä saa olla oma itsensä. Luonnossa ollessa voi myös kuulla vastauksia noihin aikaisempiin kysymyksiin. Luonto hiljentää myös pään sisäisen liikkeen ja siellä pääsee kosketuksiin itsensä kanssa. On tärkeää, että jossakin pääsee. 

Tämä kaikki saa minut miettimään myös retriittejä. Niissä olen ohjaajan roolissa ja kuitenkin tasavertainen rinnalla kulkija. Retriittien erikoisuus on niiden lämmin ilmapiiri. Joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä kokoontuu. Sinne saa tulla sellaisena kuin on. Omana itsenään vaikka sinisessä tukassaan. Ihmiset tulee hyvin erilaisista ammateista ja erilaisista elämäntilanteista. Ammattinimikkeitä ei kysellä. Jokainen saa olla aito itsensä. Ilman titteleitä ja nimekkeitä. Arjen ja muun elämän rooleja. Syntyy kohtaamisen tila. Läsnäolon kenttä missä on lämpöä, sallivuutta ja hyväksyntää. Sellainen tila missä voi tuntea olevansa arvokas itsessään. Ilman mitään sen kummempaa. On vain ihminen ihmiselle. Vieras ihminen näkee ja kuulee ilman, että päässä on vanhat historian naarmuttamat aurinkolasit. Se on valtavan eheyttävää ja hoitavaa. Tulee tunne, että on arvokas. Hyväksytty ja rakastettava tällaisena kuin olen.
 
On tärkeää, että maailmassa on ihmisiä ja paikkoja missä saa olla oma itsensä. 

​Eeva Ojalehto

​Kirjoittaja on  elämäntaidon valmentaja, työyheisövalmenteja,  joogaohjaaja, elämän taiteilija ja seikkailijatar joka kaipaa välillä kuningasta ja yhä uudestaan sinne missä on kirkkaat solisivat vedet ja voi kuulla oman sydämen äänet.

---