Verisiä tarinoita äitiydestä

Tämä on varmasti henkilökohtaisin ja kipein blogiteksti mitä olen koskaan kirjoittanut. Ehkä minun ei edes pitäisi kirjoittaa tätä, saati sitten julkaista missään, mutta jostakin syystä teksti haluaa tulla ulos näkyväksi. Eikä pelkästään minun itseni luettavaksi. Jokaisella meistä on omat haavamme ja kipupisteemme. Niin luonnollisesti minullakin. Olen ihminen ja inhimillinen. Ehkä asian tuominen julkiseksi auttaa minua itseäni. Ehkä joku muu saa siitä jotakin. 

Toiset rakastavat jouluja. Toiset taas kertovat etteivät ole jouluihmisiä. Usein silloin taustalla on joku joulu milloin on tapahtunut jotakin ikävää eikä tee mieli enää palata kipeisiin tai epämiellyttäviin muistoihin. Minä rakastan jouluja. Äitienpäivät ovat sitten toinen juttu. Eikä taustalla ole yhtään erityisen huonoa äitienpäivää. Jotta voi ymmärtää nykyisyyttä tarvii tehdä pieni aikamatka taaksepäin.

Olen kotoisin tavallisesta maalaistalon perheestä jossa on äiti, isä ja minulla oli myös isoveli. Äiti järjesti minut ja isoveljeni joulupukin poroajelulle paitsi, että en uskaltanut mennä kyytiin vaan roikuin sen sijaan äidin housunlahkeessa. Äidin kanssa luettiin iltarukous ja kuunneltiin kissankellojen kilinää.  Äiti lauloi Pii pii pikkuinen lintu. Äiti vei päiväkerhoon ja pyhäkouluun. Äidin luokse menin myös itkemään kun juostessa kaaduin ja polveen tuli haava. Äiti oli minun syli, tuki ja turva. Sain myös pikkusiskon joka oli maailman kaunein. Sillä oli ihanat silmäripset. Pian siskoni syntymän jälkeen äitini sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja joutui mielisairaalaan. Sieltä hän kävi joskus kotona viikonloppuisin. Siskoni ollessa 11 kk äitini teki mielisairaalassa itsemurhan. Taustalla on synnytyksen jälkeisen masennuksen lisäksi vaikeita lapsuuden traumoja. Olin silloin 5-vuotias.  Muistan vieläkin sen hetken kun tätini kertoi ison uutisen isälleni. Äidin kuoleman jälkeen mummu ja pappa muuttivat meille muutamaksi vuodeksi siihen saakka kunnes isäni rakensi uuden talon jonne muutettaessa olin kolmannella luokalla. Mummoni oli ollut usein pahalla tuulella ja vietinkin suurimman osan ajasta ulkona ja naapurissa. Olin valtavan helpottunut kun mummu ja pappa muuttivat pois siitäkin huolimatta, että vastuu ruuan laitosta ja kodin siivoamisesta siirtyi pääosin minulle.

Kouluajalta muistan lähestyvät äitienpäivät ja korttien tekohetket. ”Voithan tehdä kortin mummullesi”. Tein kortit, vaikka aina ei olisi huvittanut. Myöhemmin äitienpäivän lähestyessä mietittiin millaisen ruusun ostamme mummulle ja millaisen äidin haudalle.

Mikään ei korvaa äidin syliä ja lohtua. Viime syksynä muistin, että olen pienenä istunut koivun oksalla tuvan päässä itkemässä. Isäni oli paljon maatilan töissä ja mummu ei ollut kovin helposti lähestyttävä. Itkin itkuni yksin. Opin olemaan ilman syliä, selviämään ja pärjäämään yksin. Oli pakko olla vahva.

Äidin mallia olen saanut mummultani, kotikylän naapureilta, tädeiltäni, setäni vaimolta, anopeiltani ja muilta kohtaamiltani naisilta elämän varrelta. Oman kokemukseni pohjalta olen oppinut miten tärkeää on nähdä ja huomioida lapsi oli se sitten kenen lapsi tahansa. Yksi aitoa välittämistä osoittava huomiointi voi jättää pysyvän jäljen ja kantaa todella pitkälle.

Poikaystävän tullessa kuvioon äitienpäivään kuului luonnollisesti myös hänen äidin ja mummujen muistamiset. Mentiin äitienpäivälounaalle. Menin naimisiin 2004 ja toiveissa oli saada myös omia lapsia. Lapsia ei alkanut kuitenkaan kuulua ja hakeuduimme lapsettomuushoitoihin. Ensimmäisen mieheni kanssa lapsia ei koskaan tullut. Nykyisen mieheni kanssa olemme toivoneet lasta myös. Vuonna 2011 se viimein tapahtui. Olin spontaanisti raskaana. Olin valtavan onnellinen ja ajattelin, että en jaksa pitää salaisuutta sisällä ja sitä paitsi vatsani turposi heti niin, että ajattelin, että en voi salata asiaa töissä kovin pitkään. Tilasin töihin paikallisesta konditoriasta sacherkakun. Peruutin kakun kuitenkin seuraavana aamuna, koska olin alkanut vuotaa verta. Varasin ajan ultraan. Ultrassa selvisi, että kyseessä onkin tuulimunaraskaus. Maailma romahti. Olin shokissa. Ultran jälkeen minulla oli pari tuntia aikaa päättää lähdenkö Ranskaan. Olimme varanneet siskoni kanssa 10 päivän yhteisen Ranskan matkan jo kuukausia sitten. Tein päätöksen ja samana päivänä me lennettiin  Pariisiin. Ensimmäisenä iltana kävelin Montmartrella ja olin väsynyt ja itkuinen. Tunsin kuitenkin, että minua kannatellaan. En ole siskoni kanssa kahdestaan.

Parin päivän päästä menimme siskoni kanssa katsomaan Claude Monetin puutarhaa Givernyyn aivan kuin olimme etukäteen suunnitelleet. Olin ihastunut hänen impressionistisiin töihin ja etenkin lummemaalauksiin jo yläasteella. Vuoto oli jo alkanut ja sinä päivänä olin todella kipeä. Muistan miten sidoin kaulaliinan vyötärölleni, koska selkäni oli keskenmenon vuoksi todella kipeä. Monetin puutarhassa tulppaanien kukinta oli kauneimmillaan. Olin hurmioitunut. Päivä oli samalla yksi elämäni kauheimpia ja kauneimpia päiviä. Opin millainen voima kauneudella on. Se saa unohtamaan kivun ja tarttumaan elämään kiinni silloin kun tuntuu kaikkein pimeimmältä. Päivän jälkeen olin tuskainen ja kuoleman väsynyt. Muistan vieläkin, että jouduimme odottamaan paluujunaa pitkän päivän jälkeen 2 tuntia ja miten rukoilin, että junassa olisi vapaa istumapaikka. Niin siellä olikin. Vaihtaessa metroon, toivoin että vaunussa ei olisi ketään ja saisin olla siskoni kanssa rauhassa. Vaunussa oli yksi mies.  Tuo mies avasi meille lähtiessä oven. Tunsin, hyvin vahvasti, että en ole taaskaan yksin vaan minua kannatellaan. Reissun jälkeen arki alkoi ja elämä jatkui. Pikku Iiris oli jättänyt kuitenkin jäljen.
 

Vauvoja ei kuulunut. Välillä meni vuosia, että emme panostaneet asiaan mitenkään erityisemmin. Jossain vaiheessa hakeuduimme hedelmöityshoitoihin. Opin myös mitä lauseita ei kannata sanoa lapsia pitkään toivoneille naisille. ”Kyllä se sitten tulee kun lakkaa stressaamasta” , ” Olen kuullut, että monelle käy niin, että kun lakkaa yrittämästä niin sitten on vaan tullut raskaaksi”. Nämä lauseet olen kuullut liian monta kertaa. Tarkoitus on hyvä, mutta sanat kuullessani päässäni alkaa kiehua ja näen punaista. 

Hedelmöityshoidot olivat keholle kerta toisensa perään rankempia. Niistä palautuminen ja oman hormonitoiminnan tasoittuminen vei aikaa ja voimia. Mentaalisesti ne olivat myös tiukkoja. Sitä toivoo ja pettyy. Toivoo taas ja pettyy. Jossain vaiheessa ei enää jaksa toivoa, sitten toivo kuitenkin herää ja taas pettyy. Uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Kunnes ei enää jaksa.

Sitten yhtäkkiä huomaa, että kuukautiset on myöhässä, rintoja aristaa ja vatsassa on tuntemuksia. Sitä lykkää raskaustestin tekemistä, koska tietää jo, että heti siellä ei kuitenkaan näy mitään ja koska pelkää, että siellä on taas vaan yksi viiva. On heinäkuun neljäs. Minun syntymäpäivä. Ollaan mieheni kanssa Imatralla. Ostan kuitenkin testin ja teen sen. Se on positiivinen. Voi sitä onnen tunnetta. Olen maailman onnellisin nainen ja yhtä hymyä. Kilautan melkein saman tien mun siskolle ja kerron uutiset. Leijun.

Sisko soittaa seuraavana päivänä, että mummu kuoli viime yönä ja että hän ehti kertoa mummulle, että olen raskaana. Ajattelin, että nyt tämä menee varmasti hyvin, koska mummukin sai asiasta kuulla juuri ennen kuin kuoli. Mummun kanssa olimme viime vuosina läheisiä ja hänestä oli tullut todella rakas ja tärkeä. Mummukin tiesi, että toivon lasta. Mummuni oli halvaantunut noin kuukautta aiemmin eikä enää loppuajasta pystynyt puhumaan. Mummun kuolema oli helpotus. Iloitsin raskaudestani. Reilun viikon päästä pöksyissä oli kuitenkin verta. Vuodin taas. Maailma romahti jälleen.  Ylimmästä euforiasta vajoan Mariaanien hautaan. En ole siinä kunnossa, että voisin mennä mummun hautajaisiin. Vien ruusun ja pienen sinisen kimpun muualla kuolleiden hautapaikalle mummun hautajaispäivänä. Tuntui siltä, että pikku Jaki astelee taivaan portaita ylöspäin mummun sylissä ja pappa on heitä vastassa. On vielä heinäkuu  ja olen lomalla. Istun riippumatossa, itken ja heijaan. Katson kun pioni kukkii. Istun ja heijaan taas. Tulee elokuu. On pakko alkaa tehdä töitä. Tulee raskas talvi jonka yllä on surun harso.

Olenko harkinnut adoptiota. Kyllä. Olenko harkinnut sijaisvanhemmuutta. En. Kumpaankaan emme ole halunneet päätyä. Elämässä on jo lapsi. Olen murrosikäisen tytön äitipuoli. Aada on ollut elämässä kuusivuotiaasta saakka ja hän on erityisen rakas. Tunnistan kuitenkin sen, että ennen kuudetta ikävuotta lapsen elämässä tapahtuu paljon ja silloin luodaan vahva kiintymyssuhde. Olen jäänyt jostakin paljosta paitsi. Olen paikannut puutetta tietoisestikin olemalla vahvasti läsnä pienille siskon pojille alusta alkaen ja tätittelen myös veljeni tyttäriä. Äitienpäiviin on kuitenkin liittynyt haikeutta. Olen tunnistanut, että kaipaan sitä, että äitipuolen roolikin tuolisi jotenkin huomatuksi. Sain ensimmäisen äitienpäiväkortin pari vuotta sitten ystäväni tyttäreltä Siljalta. Se oli todella liikuttavaa. Viime äitienpäivän jälkeen kerroin kipuilevani asiasta miehelleni. Eilen illalla ensimmäistä kertaa sain äitienpäiväkortin ja lahjan joka oli yhteinen mieheltäni ja tytärpuoleltani. Voit varmaan arvata, että tirautin kyyneleet.

Tiedän, että olen onnellinen on minulla tulevaisuudessa lapsia tai ei. Tiedän senkin, että äitiys asioihin liittyen itselläni on syviä haavoja mitkä eivät välttämättä kaikki parane täysin koskaan. Välillä haavat voi arpeutua, mutta jossain vaiheessa ne taas vuotaa. Asiat voi välillä olla pois mielestä vuosia, mutta aina uudelleen teema nousee jossain vaiheessa käsiteltäväksi. Joku uusi kerros tulee näkyväksi.  Monessa suhteessa olen jo pitkällä, mutta kipupisteitä on vielä. Historia on kuitenkin muokannut minut siksi ihmiseksi kuka olen tänään ja olen kiitollinen siitä. Ehkä joskus voin olla kiitollinen kaikesta. Vielä en ole aivan siellä. Osa haavoista on liian tuoreita. Jonkinlainen suru ja äidin kaipaus ei varmaan koskaan lähde pois.

​
En vielä tiedä tuleeko minusta koskaan äitiä, mummua, mummupuolta tai ”adoptoinko” joskus vanhana mummuttoman lapsenlapsen.  Tulevaisuus on avoin. Luotan kuitenkin siihen, että oli tulevaisuus millainen tahansa, se on hyvä. Yhteiskunnallisesti on aika vierastakin, että äitiys ei ole kaikkien naisten juttu joko omasta vapaasta tahdosta tai sitten lapsien saanti ei syystä tai toisesta ole vain ollut mahdollista. Maailmassa on aina ollut n. 10 prosenttia naisia joilla ei ole ollut lapsia. He ovat tukeneet toisia äitejä, huolehtineet muiden lapsista tai muuten rakentaneet yhteiskuntaa. Ehkä minun roolikin on antaa panokseni jonnekin muuhun kuin äitiyteen. Voin myös rakastaa lähelläni olevia lapsia ja koko maailman lapsia. Varmaa on se, että en enää jätä poroajeluita väliin vaan tartun tilaisuuksiin kun ne osuvat kohdalle. ​

​
-Eeva Ojalehto-