|
Miten aliarvostettua onkaan kepeys ja ilo! Muistan joskus ajatelleeni, että ilo on pinnallista ja että on paljon syvällisempää olla pieni kurttu otsassa. Miten väärässä olin. Todellisuudessa, jotta voi olla iloinen on oltava läsnä hetkessä.... Toki iloa voi tuntea muistellessa mieluisaa mennyttä hetkeä tai voi iloita jo tulevasta hyvästä. Juuri nyt ilon ja keveyden vaaliminen on erittäin tärkeää. Heitä pois huolireppu. Ei ne asiat murehtimalla muutu. Iloisin mielin asiatkin rullaa paremmin. Onko sinun elämässäsi iloa ja keveyttä? Mitkä asiat tuovat Sinulle iloa? Entä jos tekisit itsesi iloiseksi tänään? Ilonpirskahduksia päivääsi! Eeva 
0 Comments
 Kun käännän katseen kohti taivasta olen läsnä. Huomaan pilvet ja taivaan värin.
Puiden kellastuvat ja punertuvat lehdet. Samalla näkökulmani laajenee ja on helpompaa saada uusia ajatuksia, oivaltaa jotakin. Voin avautua näkemään uusia mahdollisuuksia. Voin kurkottaa taivasta kohti. Unelmoida isoja. Unelmat ovat kuin majakka, mitä kohti voin kulkea ja asettaa askeleeni arjessa. Mitä kohti Sinä kurkotat? Mistä Sinä unelmoit? :) Eeva  Minulla on ollut pitkään halu elää oma elämäni täydesti vahvalla otteella. Sellainen väkevä elämä, että milloin tahansa kuolenkin olen saanut elää todella hyvän elämän. Olen kuullut ja lukenut monia hoitohenkilökunnan tarinoita siitä miten monia ihmisiä harmittaa viimeisillä hetkillään se, että ei ole uskaltanut tehdä niitä asioita mitä olisi halunnut. Sellaista en toivoisi kenellekkään ja uskon sinun olevan kanssani samaa mieltä. Mitä mieltä olet? Yksi elämäni tapahtuma on opettanut minua tekemään valintoja niin, ettei jälkeen päin tarvitse niitä enää katua. Olin ehkä noin neljän vanha ja isoveljeni minua kaksi vuotta vanhempi, kun äitini vei meidät Osuuskaupan pihalla olevalle poroajelulle. Äiti maksoi kyydin ja veljeni istui pulkassa joulupukin kanssa. Oikea poro juoksi pulkkaa vetäen tehden ympyrää kaupan parkkipaikalla. Joulupukki ja oikea poro! Minullekin oli tilaa pulkassa ja äitini oli maksanut kyytini. Muistan miten minun teki valtavasti mieli mennä mukaan. Sen sijaan että olisin mennyt liimauduin tiukasti kiinni äidin jalkaan ja katselin iloista isoveljeäni, joka huuteli minuakin tulemaan mukaan. Minua kiukutti ja harmitti. Mieleni teki kovasti mennä mukaan. En kuitenkaan jostain syystä uskaltanut. Toista mahdollisuutta mennä poron vetämän joulupukin pulkan kyytiin ei koskaan tullut. Jäljelle jäi harmitus ja katumus. Eikä sitä harmitusta vähennä yhtään se tosiseikka, että äitini kuoli ollessani viisivuotias. Tapahtuma on ollut niin merkittävä, että myöhemmin aikuisena muistellessani sitä päätin kauan aikaa sitten, että enää en hukkaa tilaisuuksia mitä tulee eteeni. Toista mahdollisuutta ei ehkä tule koskaan. Nykyisin, kun elämä tarjoaa minulle erilaisia tilaisuuksia, niihin osallistumisen päätöksiä tehdessäni kysyn itseltäni kaksi kysymystä. 1. Kadunko jälkeenpäin jos en tee tätä? 2. Kumpaa kadun jälkeenpäin enemmän, sitä että tein sen vai sitä, että jätin sen tekemättä? Molemmat kysymykset ovat tärkeitä. Ensimmäinen kartoittaa sitä onko asia minulle tärkeä vai ei. Jälkimmäinen kysymys huomioi myös sen, että joskus on arvokasta jättää jokin asia tekemättä. Se varmistaa etten tee liian äkillisesti jotain hölmöä mitä katuisin myöhemmin. Nuo kysymykset ovat olleet todella merkittäviä ja niiden myötä olen uskaltanut tehdä monia asioita. Mennä töihin matkaoppaaksi alpeille, hypätä benjihypyn, irtisanoutua vakityöstä ja perustaa oman yrityksen. Näitä kysymyksiä pohdin paljon mielessäni myös ennen avioeroa. Viimeksi muistan kysyneeni kysymykset kesälomareissulla, kun eteeni tuli loistava tilaisuus hypätä uimahyppyjä. Niiden myötä uskalsin hypätä 7 metrin tornista mereen. Wau mikä tunne! Kysymysten myötä elän täyteläisemmin ja vahvemmin. Ehkä kysymyksistä on hyötyä sinullekin. En kadu mitään. Non, Je ne regrette rien |
Eeva OjalehtoOlet lämpimästi tervetullut inspiroitumaan blogini parissa! Ota hyvä asento ja viihdy. :) Eeva kategoriat |
RSS Feed