Kun käännän katseen kohti taivasta olen läsnä. Huomaan pilvet ja taivaan värin.
Puiden kellastuvat ja punertuvat lehdet. Samalla näkökulmani laajenee ja on
helpompaa saada uusia ajatuksia, oivaltaa jotakin. Voin avautua näkemään uusia
mahdollisuuksia. Voin kurkottaa taivasta kohti. Unelmoida isoja. Unelmat ovat
kuin majakka, mitä kohti voin kulkea ja asettaa askeleeni arjessa.

Mitä
kohti Sinä kurkotat? Mistä Sinä unelmoit?
 
:) Eeva

 Minulla on ollut pitkään halu elää oma elämäni täydesti vahvalla
otteella. Sellainen väkevä elämä, että milloin tahansa kuolenkin olen
saanut elää todella hyvän elämän. Olen kuullut ja lukenut monia
hoitohenkilökunnan tarinoita siitä miten monia ihmisiä harmittaa viimeisillä
hetkillään se, että ei ole uskaltanut tehdä niitä asioita mitä olisi halunnut.
Sellaista en toivoisi kenellekkään ja uskon sinun olevan kanssani samaa mieltä.
Mitä mieltä olet?


Yksi elämäni tapahtuma on opettanut minua tekemään valintoja niin, ettei
jälkeen päin tarvitse niitä enää katua. Olin ehkä noin neljän vanha ja
isoveljeni minua kaksi vuotta vanhempi, kun äitini vei meidät Osuuskaupan
pihalla olevalle poroajelulle. Äiti maksoi kyydin ja veljeni istui pulkassa
joulupukin kanssa. Oikea poro juoksi pulkkaa vetäen tehden ympyrää kaupan
parkkipaikalla. Joulupukki ja oikea poro! Minullekin oli tilaa pulkassa ja
äitini oli maksanut kyytini. Muistan miten minun teki valtavasti mieli mennä
mukaan. Sen sijaan että olisin mennyt liimauduin tiukasti kiinni äidin jalkaan
ja katselin iloista isoveljeäni, joka huuteli minuakin tulemaan mukaan. Minua
kiukutti ja harmitti. Mieleni teki kovasti mennä mukaan. En kuitenkaan jostain
syystä uskaltanut. Toista mahdollisuutta mennä poron vetämän joulupukin pulkan
kyytiin ei koskaan tullut. Jäljelle jäi harmitus ja katumus. Eikä sitä
harmitusta vähennä yhtään se tosiseikka, että äitini kuoli ollessani
viisivuotias.


Tapahtuma on ollut niin merkittävä, että myöhemmin aikuisena muistellessani
sitä päätin kauan aikaa sitten, että enää en hukkaa tilaisuuksia mitä tulee
eteeni. Toista mahdollisuutta ei ehkä tule koskaan. Nykyisin, kun elämä tarjoaa
minulle erilaisia tilaisuuksia, niihin osallistumisen päätöksiä tehdessäni kysyn
itseltäni kaksi kysymystä.


1. Kadunko jälkeenpäin jos en tee tätä?


2. Kumpaa kadun jälkeenpäin enemmän, sitä että tein sen vai sitä,
että jätin sen tekemättä?


Molemmat kysymykset ovat tärkeitä. Ensimmäinen kartoittaa sitä onko asia
minulle tärkeä vai ei. Jälkimmäinen kysymys huomioi myös sen, että joskus on
arvokasta jättää jokin asia tekemättä. Se varmistaa etten tee liian äkillisesti
jotain hölmöä mitä katuisin myöhemmin.


Nuo kysymykset ovat olleet todella merkittäviä ja niiden myötä olen
uskaltanut tehdä monia asioita. Mennä töihin matkaoppaaksi alpeille, hypätä
benjihypyn, irtisanoutua vakityöstä ja perustaa oman yrityksen. Näitä kysymyksiä
pohdin paljon mielessäni myös ennen avioeroa. Viimeksi muistan kysyneeni
kysymykset kesälomareissulla, kun eteeni tuli loistava tilaisuus hypätä
uimahyppyjä. Niiden myötä uskalsin hypätä 7 metrin tornista mereen. Wau mikä
tunne! Kysymysten myötä elän täyteläisemmin ja vahvemmin. Ehkä
kysymyksistä on hyötyä sinullekin.


En kadu mitään. Non, Je ne regrette rien